Terveisiä Ruotsista!

Käväistiin Oton kanssa pikavisiitillä tuossa naapurissa. Lähdettiin lentäen perjantaina, nukuttiin lentokenttähotellissa yö, ajettiin lauantaina 850 km, nukuttiin taas lentokenttähotellissa ja lennettiin sitten takaisin Suomeen. Järkevää? Kyllä, ehdottomasti! :D Koirat saivat siis viettää treenivapaata viikonloppua mun siskon ja hänen miehensä hellässä huomassa. He punkkasivat saksanpaimennin Iineksen kanssa täällä meillä meidän reissun ajan ja koirat olivat kuulemma käyttäytyneet oikein hyvin, Nemo oikein esimerkillisesti! Se oli katsellut sohvalta noiden kahden nuoremman riehumista ja tuhahdellut niiden touhuille. Pariin otteeseen Nemo oli komentanut Rioa ja Iinestä vähän tiukemmin, kun se oli jäänyt niiden jalkoihin, minkä jälkeen juniorit oli käyttäytyneet hetken aikaa oikein mallikkaasti. Kunnes meno taas yltyi... Koirilla oli siis ollut oikein mukava viikonloppu metsälenkkien ja muun pöljäilyn merkeissä.

Mutta toki me kerettiin touhuta kaikenmoista ennen reissuun lähtöä. Tiistaina käytiin ennakkotiedoista poiketen fyssarin vastaanotolla, ihan vaan tsekattavana. Rio nukkui (!!!) 45 minuutin hoidon ajan, ja fyssari kehuikin, että harvoin saa näin rentoa potilasta hoitaa. Mitään kummallista ei löytynyt, pienet jumit niskasta ja lantion alueelta, jotka laukesivat hyvin nopeasti. Kuulemma oikein tyypillisiä tämmöisille aktiivisille kavereille. Nemo tutisi tavalliseen tapaansa koko hoidon ajan ja oli oikeastaan Rion vastakohta, toosi jännittynyt. Periaatteessa se tykkää fyssarin käsittelystä, mutta aina täytyy silti jännittää ja tutista.

Keskiviikkona käytiin Rion kanssa taas tokoilemassa Virven kanssa. Tehtiin liikkeitä koemaisesti ja tajusin, että mä en ole miettinyt liikkeiden välejä ollenkaan! Nyt otettiin siis työn alle niiden pähkäily. Miten mä haluan Rion olevan alkuhöpinöiden aikana, miten me mennään ensimmäiseen seuraamiseen, miten ollaan liikkeiden välit, miten virittelen eri liikkeisiin jne. Hyppyyn ja paikallaoloon mulla on selkeät alkurutiinit, mutta liikkeestä maahanmenoon olisi kuulemma hyvä ottaa joku virittely, kun siinä vireen pitäisi kuitenkin olla vähän matalampi kuin muissa jäävissä tai seuraamisessa yleensä.

Liikkeistä paikallaolo sujui tosi hyvin, häiriötä oli paljon, kun toisella kentällä oli arkitottistreenit samaan aikaan ja meidän kentän ohi kulki jatkuvasti koirakoita. Lisäksi Virven Vic oli makoilemassa Rion seurana. Muuten en ollut Rion vireeseen oikein tyytyväinen. Liekö syynä ollut vuoden eka tosi kuuma päivä vai mikä, mutta Rion ajatukset tuntuivat olevan välillä ihan jossain muualla. Se kyllä teki kaikki liikkeet ihan kivassa vireessä, mutta ei sillä intensiteetillä, kuin normaalisti. Lisäksi se meinasi lähteä liikkeiden välissä hortoilemaan minne sattuu ja jätti kerran jopa mun takaisinkomentelut huomioimatta, rontti. Kävin sen sitten hakemassa takaisin paikalleen puskaa haistelemasta, minkä jälkeen rauhallisesta lepäilystä liikkeiden välissä ei tarvinnut enää muistutella.

Torstaina lähdettiin kuudelta aamulla ajamaan HSKH:n perinteisiin helatorstaikisoihin Vantaan Ojankoon. Olisi kannattanut jäädä nukkumaan: saldona kymppi ja hylly. Ekalla radalla Nemo veti tosi hurjan voltin, kun se rymisteli hypyn läpi eikä rima tippunutkaan. Se vaikutti kuitenkin olevan ok, joten jatkettiin kuitenkin rata loppuun. Ennen seuraavaa starttia mä tsekkasin sen huolella läpi eikä se vaikuttanut kipeältä mistään kohtaa, joten mä päätin startata ilmalennosta huolimatta. Ei olis kannattanut... Meillä oli kummallakin homma jotenkin hukassa ja kun me ajauduttiin yhdessä takaaleikkauksessa liian lähekkäin, Nemo rupesi hyppimään ja näykkimään mua lahkeesta. Se ei ole pitkään aikaan tehnyt tätä, joten mä päätin napata sen kainaloon ja kantaa sen radalta pois. Nemo oli yllättäen asiasta eri mieltä ja ilmaisi sen tosi miellyttävällä tavalla: iskemällä hampaansa mun käteen. Huoh.

Nää on niitä tilanteita, missä Nemolla vaan keittää yli. Mun olis luonnollisesti tehnyt mieli nakata Nemo siitä mun kainalosta lähimpään jorpakkoon, mutta en tietenkään voinut sitä siinä radalla tehdä. Samaa huokailtiin Oton mukaan myös katsomon puolella, kun useampikin ihminen oli sanonut, että olisivat jo lytänneet koiran siinä vaiheessa maihin ei-niin-kauniisti... Mutta minkäs teet, mä tiedän, että me ei tuota ongelmaa saada selvitettyä kisoissa, vaan se "keskustelu" täytyy käydä Nemon kanssa jossain ihan muualla. Eikä tuomari olisi varmaan hyvällä katsonut sitä, että mä olisin ruvennut kouluttamaan koiraani siinä keskellä rataa... Helpommalla tietty olisin päässyt, jos olisin vaan jatkanut rataa eteenpäin, mutta se olisi viestinyt Nemolle, että on ihan ok silloin tällöin näykkiä. Ja siis se ei ole semmoista pientä näpsimistä, vaan Nemolla todella HIRTTÄÄ KIINNI. Noiden raivareiden takia ollaan tehty töitä ja esim. Peetsa, Jaakko ja Janita on vaan pyöritelleet päätään Nemon kanssa. Sillä kun on kovuutta, terävyyttä ja taistelutahtoa vaikka muille jakaa, mutta kun hermo ei pidä, niin se ei pidä. Jaakko on sanonutkin, ettei se oikein tiedä, kumpi meistä on hullumpi: koira, vai omistaja, joka viitsii vielä harrastaa tämmöisen sekopään kanssa. ;) Kun Nemolla menee hermot, se tappelee hamaan loppuun saakka, jos tilannetta ei saada katkaistua heti alkuunsa. Ja se täytyy tehdä niin, ettei Nemoon oteta fyysistä kontaktia, ja mites sen kisatilanteessa teet?

Nemon kanssa on tehty ihan mielettömästi töitä ja mä olen aina tiennyt, että sen kanssa harrastaessa pitää vaan hyväksyä tietyt tosiasiat. Tämäkin päivä oli siis odotettavissa, onhan meillä jo vajaan vuoden verran kunnialla suoritettua kisauraa takana. Mutta siinä tilanteessa mä kyllä toivoin, että maa olisi mut niellyt... Lisäinfona vielä sanottakoon, että kun Nemon kierrokset menee yli, sitä ei saa lopettamaan komentamalla, perkelettä huutamalla, selättämällä, niskasta nappaamalla tai mitenkään muutenkaan "pakottamalla". Tai joo, saa sen lopettamaan, jos on paksut toppahanskat kädessä ja koiraa pitää väkisin kiinni maassa niin kauan, että se lopettaa vastaan panemisen. Kokeiltu on. Samoin on kokeiltu paineilma, Nemo käy pullon kimppuun. Janitan mukaan helpoimmalla pääsee, jos ei vaan päästä Nemoa tohon raivaritilaan tai kuten edellä kerroin, katkaisee ne jollain muulla tavoin alkuunsa. Tämän takia mulla on treeneissä aina taskussa sitruunamehua. :D Tähän tilanteeseen kun ei kuulemma normaalit "johtajuusharjoitukset" auta, kun koiralla on hermoissa vikaa. Se raivari tulee jostain niin syvältä, että siinä tilanteessa se ei kunniota ketään tai mitään. Ja surullista on, että se ei ole pentueensa ainut: yksi sen veljistä on lopetettu puremisen takia ja sisko tuppaa käyttäytymään samoin, hieman lievemmällä raivolla tosin. :( Noh, pää pystyyn ja kohti uusia nöyryytyksiä. Ensi viikon treeneissä mä olen tosi tarkka kukkoilun kanssa (Nemo kun on mestari sen huomaamattoman pomottamisen kanssa) ja viikonloppuna edessä on viisi kisaa Kotkassa. Ei ole ollut tapana luovuttaa vastoinkäymisten jälkeen.

Vastapainoksi tähän on todettava, että nuo tietyt rajoitukset huomioon ottaen Nemo on oikeasti tosi vaivaton koira, kunhan sen kanssa ollaan tosi mustavalkoisia. Arjessa kun sen kierrokset ei koskaan nouse tuolle tasolle, mitä ne treenikentällä tuppaa olemaan. Ja toisaalta taas se, että se saa agilityssä mennä sata lasissa, helpottaa meidän arkea entisestään, kun meillä on joku keino "purkaa sen paineita". Ja harrastuskaverina se on oikein mainio siinä mielessä, että into siltä ei koskaan lopu kesken. Sen kanssa eläminen on opettanut NIIN paljon, vaikka se kova koulu on ollutkin. Meidän pikku-kovis. Tulipahan vuodatus...

Ja onneksi mulla on Nemon vastapainoksi Rio. Kiihkeä ja kova koira sekin, mutta niin erilainen. Mun terapiakoira. Tuolla torstain kisoissa ratojen välissä mä kävin vähän pyörittelemässä Rioa lämmittelyesteillä. Ympärillä lämmitteli/treenasi samaan aikaan useampi koira ja niitä palkattiin palloilla, vinkuleluilla ja taisteluleikeillä. Ja mitä tekee Rio? Makaa keskellä kenttää odottaen, että mä saan meidän radanpätkän rakennettua. Toki sillä oli kierrokset normaaliin agiliitotapaan ihan pilvissä, mutta se keskittyi vain ja ainoastaan mun kanssa tekemiseen. Mahtava pieni. Lisäksi tokoiltiin siinä kisakentän reunalla. Kumma homma: Rio pystyy keskittymään ilman ongelmia tokoon tai agilityyn noinkin kovassa häiriössä, se ei ottanut nytkään häiriötä yhtään mistään. Mutta annas olla, kun istuskellaan rauhassa kentän laidalla: johan alkaa kisakentän tapahtumat kiehtoa. Onneksi Rion sai palautettua nopeasti ruotuun parilla murahduksella, joten sen kanssa oli taas tosi rentouttavaa vaan olla ja katsella muiden kisaamista. Hyvää hermorakennetta on oppinut arvostamaan vasta kantapään kautta.

Ja mitä me sitten tehtiin Ruotsissa? Me käytiin katsomassa pentuja. Otto on jo pitkään halunnut omaa treenikaveria agilityyn ja nyt meille vinkattiin pentueesta, joka ainakin paperilla vaikuttaa tosi hyvältä. Ja tosi makeita pentuja olikin, joten jos kaikki menee niin kuin pitäisi, meidän lauma kasvaa yhdellä kesäkuun alussa. Hassua ajatella, että mulla ei ole lainkaan pentukuumetta ja siitä huolimatta meille tulee pentunen. Mun teorian mukaan se johtuu siitä, että tiedostan niin selvästi, että kyseessä ei ole mun koira. Luonnollisesti mun mielestä on tosi mahtavaa, että Otto on koukutettu näin tosissaan agilityyn. Mikäs sen mukavampi tapa viettää viikonloppuja kuin tapella autossa kotimatkalla kisoista, missä kumpikin on hyllyttänyt kolmesti. Tuttujen agilityparien mukaan on tosi antoisaa, että on yhteinen harrastus. ;) Rotua tai kasvattajaa en vielä paljasta, mutta kyseessä ei ole bc (hieman liikaa virtaa ensikoiraksi Oton makuun) eikä mikään terrieri. Lisäksi tämän rodun pitäisi sopia hyvin meidän porukan jatkoksi. Ja jos tätä nyt joku "lähituttu" sattuu lukemaan, jolle en itse ole vielä asiasta puhunut, niin pliis, ei kerrottaisi tästä vielä kaikille meidän yhteisille tutuille, jookos? Pennut testataan ja eläinlääkärintarkastetaan ensi viikolla, joten me ei uskalleta ihan vielä riemuita. Ja ennen kaikkea: mä haluan, että Otto pääsee itse kertomaan "Rooneystä". Joten pidättäydyttehän juoruilemasta vielä parin viikon ajan? Kiitos! :)